Olen surkea pyykkääjä
Älä pyydä minua pesemään pyykkejäsi jollet halua elää äärirajoilla. Vaatteesi saattavat mennä nimittäin pilalle.
Olen surkea pyykkääjä. Kyllä. En ollenkaan vaimomateriaalia sillä saralla. Näin ohimennen on muuten kamala sana tuo ”pyykkääjä”. Jopa minulle näin suomenkielisenä ihmisenä on vaikea sanoa se ääneen.
Halusin kirjoittaa tästä sillä näin ei ole aina ollut. Aikoinaan olin täydellinen pyykkien pesijä. Minä jopa mankeloin joskus exän bokserit. Miettikääpä sitä. Sai silloinen kumppani nauttia rypyttömistä boksereista jotka oli sileämmät ja siistimmät kuin kaupasta ostetut uudet. Mahdollisiin reikiin boksereissa en ota kantaa, mutta sileät ne oli.
Värillisille, mustille ja valkoisille omat pesuaineet. Huuhteluaineita, tahranpoistajia, värin korjaajia ja vaikka mitä löytyi kaapista. Saatoin myös silittää kaikki vaatteet.
Liotettiin valkoisia vaatteita tuntitolkulla valkaisuaineessa, jotta saatiin ne uudenveroisiksi ja ei haitannut vaikka kädet menivät moneksi päivää rutikuiviksi ja epämiellyttävän tuntuisiksi niistä kaikista aineista.
Nyt en jaksa enää välittää
Tuo pyykkääminen ei ole ollut ainoa asia missä olen kärsinyt fanaattisuudesta. Siivoaminen ylipäätään on tuottanut samanlaista pakko-oireisuutta. Toki huijasin vähän tuossa että en enää välitä, sillä kyllä tuo pakkomielteisyys ja täydelliseen pyykkäyssuoritukseen pyrkiminen nostaa välillä päätään.
Lopetin sen koska ajoin itseni sillä hulluuden partaalle.
Sitä saattoi jo maanantaina stressata että viikonloppuna pitää värjätä haalistuneet mustat ja googletteli tietoja erilaisista aineista ja tavoista. Ette edes halua tietää miten paljon puolukoita oli persiissä joskus kun tämä suunniteltu pyykkäysoperaatio peruuntui syystä tai toisesta.
Voisin antaa itselleni diagnoosin pakkomielteinen perfektionismi. En tosin usko että se on mikään oikea diagnoosi.
Ongelma tässä käytöksessä oli se että kukaan ei hyötynyt siitä tai no joo kaikki saivat nauttia hyvin pestyistä pyykeistä.
Stressiä se kuitenkin aiheutti niin itselle kuin muille.
Jossain vaiheessa päätin että antaa olla. En tarkalleen muista. On täysin mahdollista että se tapahtui luonnollisesti kun arkeen tuli niin paljon muuta tärkeämpää tekemistä ja hiljalleen se pakkomielteisyys alkoi loppumaan.
Tätä nykyä stressaan äärimmäisen harvoin pyykeistä. On aika tyypillistä että pesen KAIKKI perheen pyykit kerrallaan yhden päivän aikana kerran viikossa tai joskus jopa kerran kahteen viikkoon. Yleensä mies tai poika alkaa kommentoimaan että onkohan puhtaita boksereita jossain. Tosin varmasti osaisivat itsekin käynnistää koneen ja pestä pyykkinsä mutta he omalla sarallaan vähentävät omaa stressiään kun eivät pohdi koko asiaa.
Tää on jotenkin vapauttava tapa mulle koska tavallaan päivä menee siten että kuuntelen sen yhden päivän aikana sivukorvalla konetta ja aina kun kone sammuu niin käyn laittamassa toisen rummullisen sisään.
Enää en myöskään pese mustia, värillisiä ja valkoisia erikseen vaan valkoiset menee vaaleiden kanssa ja värilliset mustien kanssa. En jaksa lukea jokaista lappua ja juuri pari viikkoa sitten kutistin miehen villapaidan sellaiseen lapsen kokoon. Toki se menee nyt mulle ja hän vähän Itseasiassa epäili että teinköhän tuon tahallaan koska halusin sen villapuseron itselleni 🤔
Kyllä, pilaan välillä vaatteita. Toisaalta meidän perhe ei juurikaan välitä merkkivaatteista, joten ei se maailma kaadu jos se 5€:n T-paita nyt vähän vaihtaa väriä.
Mun elämä on helpompaa kun pyykkien peseminen ei ole enää insinöörin näyte. Vähemmän stressiä ja huolettomampi arki ❤️ Ps. Tarinassa oli vähän värikynää mutta kaikki oli täysin totta 🤓
Terhi Immonen